Ihmisen alkuperämyytit ja eläinsuhde antiikin kulttuureissa

Abstrakti

Yksi nykyisen eläinsuhteemme kiivaimmin keskustelluista kysymyksistä koskee ruokaa. Moni perustelee ja (haastettaessa) pyrkii oikeuttamaan eläinperäisen ravinnon käyttönsä esittämällä sen ihmiselle välttämättömänä ja luonnollisena. Näistä keskusteluista piirtyy kuva siitä, miten nykyhminen hahmottaa lajimme menneisyyden – luonnollisuus on jotakin sellaista mitä ihminen on ”aina”, alusta asti tehnyt – ja ennen kaikkea miten tätä menneisyyskuvaa luodaan ja käytetään nykyisen toiminnan perustelemiseen.

Artikkelissani asetan tämän nykykeskusteluja hallitsevan näkemyksen rinnalle varsin toisenlaisen kuvan ihmisen menneisyydestä: tarkastelen antiikin maailmassa vaikuttaneita käsityksiä ihmislajin varhaisvaiheista sekä sitä, minkälaisia arvoja ne tuottivat ja minkälaisia arvoja niillä perusteltiin suhteessa toisenlajisiin eläimiin. Miten antiikin ihminen hahmotti oman historiansa suhteessa muihin eläimiin, ja mitä moraalisia johtopäätöksiä hän siitä veti? Miten ja miksi ihmisen ajateltiin eroavan muista eläimistä? Perusteltiinko (tai tuomittiinko) toisenlajisiin kohdistuva väkivalta vetoamalla ihmislajin synnyn kannalta perimmäisiin tapahtumiin? Keskityn kreikankieliseen antiikkiin, myyttiperinteen lisäksi erityisesti esisokraattiseen filosofiaan, mutta peilaan havaintojani myös varhaisempaan mesopotamialaiseen traditioon.

Tutkimalla antiikin käsityksiä ihmislajin menneisyydestä pyrin hahmottamaan silloisen ja nykyisen ”eläinsuhteen” mahdollisia eroja, ja toisaalta tuomaan konkreettisesti esiin sen, miten niin eläinsuhteemme ja ruokailutottumuksemme kuin myös niitä ohjailevat menneisyyskäsityksemme ovat historiallisia, muuttuvia, meidät kasvattaneen kulttuurin tuottamia.